Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Olen aina halunnut aloittaa tarinani noilla sanoilla mutta tälläkin kertaa on alkusanoja muutettava. Vähän niin kuin elämässä muutenkin – välillä pitää muuttaa sanoja, suuntaa, ajatuksia tai mitä ikinä tahansa.


Tämä tarina kertoo mitä ja milloin ja ehkä miksikin on muuttunut elämässäni ennen LoimiTikkiä. Minä
olen Jaana Hongisto. Tervetuloa mukaan tarinaani!

Viileä ja sateinen heinäkuun päivä oli kääntymässä iltaan, kun synnyin Loimaan sairaalassa. Parisen viikkoa olin vetkutellut mutta juuri tuona päivänä oli sitten aika kajauttaa maailmalle ensi parkaisuni. Synnyin perheeni esikoiseksi sekä kuopukseksi. Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin äidin ja isän sekä äidinäidin ja äidinäidinäidin hellässä huomassa.

Käsillä tekeminen on veren perintöä. Isäni on kätevä käsistään niin työssä kuin harrastuksissa. Äidinäitini taitaa virkkauksen ja neuleliinojen teon ja hänen äitinsä oli taitava ompelija. Itse olen innostukseni ompeluun saanut omalta äidiltäni, jonka ompelukoneella aloittelin ompelijan uraani seitsämän vuotiaana.

Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän ommellut. Oppi on tullut yrityksen ja erehdyksen kautta.

Itse olen innostukseni ompeluun saanut omalta äidiltäni, jonka ompelukoneella aloittelin ompelijan uraani seitsämän vuotiaana.

Ala-asteen käsityötunneilta on jäänyt muistikuva, että omasta mielestäni olin jo varsin taitava ompelija. Olinhan äidin koneella kotona ommellut. Totuus vain taisi olla toinen. Yläasteen käsityötunneilla tein elämäni ensimmäiset (ja viimeiset) villasukat ja yöpaidan.

Samoihin aikoihin kotona ompelin ensimmäisen pitkän talvitakin. Kangas oli hieno mustapohjainen, johon oli kudottu eri värisiä pilkkuja.

Peruskoulun jälkeen jatkoin opiskelua käsi- ja taideteollisuuskoulussa, josta valmistuin kutojaksi. Silloin ei vielä ollut hienoa tekstiiliartesaanin nimikettä. Lennosta alan vaiho autopuolelle.

Artesaaniopintojen aikana tein ystävälleni iltapuvun kadettikoulun tanssiaisiin. Oli kyllä mahdottoman
jännittävää. Sitä seurasi oma hääpuku ja niihin aikoihin tein jonkin verran jo tilaustöitä. Omien lasten
syntymän jälkeen taisi vierähtää kymmenisen vuotta, heille ja kummipojalle, vaatteita ommellen.

Sitten se tyssäsi, ompeleminen meinaan.

Iskikö ruuhkavuodet avarilla vasten kasvoja vai mikä lien ollut syy. Jonkun vuotta siinä vierähti ompelemattomuutta. Jotain korjauksia tein mutten juurikaan mitään uutta. Paussin aikana (vaihdoin jälleen alaa, useamman kerran) valmistuin datanomiksi sekä suoritin
laitoshuoltajan ja myynnin ammattitutkinnot.

Nykyaika

Nopeat liikkeet on näyttäviä. Loka-marraskuun vaihteessa 2017 kummitytön äidin sisko kysyi tekisinkö hänelle pari takkia. Lupasin tehdä ja siitä se sitten taas lähti. Tuttava sai ”Joulun klassiko”:n yllensä joulukirkkoon. Samaan aikaan syntyi idea tehdä vuoden 2018 jokaiselle kuukaudelle oma takki. Ja näin tapahtui. Tein 12 takkia, joista kolme on nimetty, Il divo, Alice ja TexWex. Takkien teon tuoksinassa kypsyi ajatus omasta ompelimosta.

Heinäkuussa otin käyttöön hetken huilaamassa olleen toiminimeni Tie Itseen. Aputoiminimeksi tuli
LoimiTikki. Onnellisten sattumien kautta sain LoimiTikille ihan parhaan toimitilan Loimaan torin tuntumasta. On hyvin parkkipaikkoja, liiketila aivan kadun varrella ja, mikä parasta, tila on valoisa. Siellä on pieni olohuone ja suuri ompelimo.
Syyskuun 2018 lopulla alkoi remontti toimitilassa Vesikoskenkatu 7:sä ja lokakuun 18. päivä pääsin
aloittamaan työskentelyn. Marraskuussa vietettiin virallisia avajaisia.


”Kohti ääretöntä ja sen yli.” – Buzz Lightyear–